SUMMASSA VAAN KU…

Kansikuvassa: Andrew “Antti” Kosolan orkesteri esiintymässä Suomeen matkaaville amerikan- ja kanadansuomalaisille Lancastria-valtamerilaivan kannella. Kuvassa vasemmalla haitaria soittava Kosola (s. 1896 Iron Belt, Wisconsin, k. 1971 Lake Worth, Florida) oli sotienvälisen ajan keskeisimpiä amerikansuomalaisia muusikoita, jolla riitti kysyntää niin keikoilla kuin äänitysstudiossakin. 1929. Siirtolaisuusinstituutin arkisto. Turku


Kesällä 2022 uusintaesityksen saa kesällä 1991 ja 1992 esitetty Summassa vaan ku. Alkuperäisestä käsikirjoituksesta vastasivat Erkki Heikkilä ja Olli Möttönen ja ohjaajana toimi juuri Karstulaan kulttuurisihteeriksi tullut Seppojuhani Ruotsalainen eli Seppis. Ainakin näytelmässä vuosina -91 ja -92 mukana olleille ja miksei myös katsojille tuotanto on jättänyt ikuisen muistojäljen.

… Amerikkaan

Karstulasta muutettiin innokaasti Amerikkaan 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. 1882–1930 Atlannin taakse muutti virallisen tilaston mukaan yhteensä 4152 karstusta eli ylivoimaisesti eniten vanhan Keski-Suomen läänin alueelta. Hyvänä kakkosena tuli Saarijärvi, mutta naapuripitäjästä lähti vaatimattomasti vain noin puolet Karstulan määrästä. Sanottiinkin, että Amerikassa on karstusia enemmän kuin kotipitäjässä.

Syyt lähtöön olivat moninaiset kuten näytelmässä kerrotaan. Lähdettiin esimerkiksi talo- tai mökkirahoja tienaamaan, karkuun akkaa ja kersalaumaa tai raskaana olevaa morsianta. Myös Venäjän pelko ajoi rapakon taakse: vuosisadan vaihteen sortovuosina oli vaarana joutua laittomiksi katsottuihin asevelvollisuuskutsuntoihin sekä palvelemaan Venäjän armeijaan.

Oletettavasti Karstulassa ja varsinkin Kimingillä vaikutusta Amerikan kuumeeseen oli sillä, että Kimingin Rautaruukin omistajiin kuulunut Johan Rosenlund piti siirtolaisille omaa sen aikaista matkatoimistoaan. Roselund oli yhteistyössä Bremenin linjojen Hangon toimiston kanssa ja hoiti lähtijöille matkalippuja. Ja ilmeisesti hän myös lainasi rahaa pientä korkoa vastaan matkaajille.

Valtameren taa on pitkä matka

Matkan ensimmäinen etappi oli jalan tai hevoskyydillä Myllymäen asemalle. Sieltä köröteltiin junalla Hankoon, jossa siirtolaista odotti syyni eli terveydentila tarkistettiin ensimmäisen kerran. Sitten matka jatkui viikon verran höyrylaivalla Hulliin, Englantiin, josta matkattiin junalla Atlannin rannalle Liverpooliin. Merimatka New Yorkiin kesti säästä riippuen noin kaksi viikkoa. Ellis-saarella odotti sitten se viimeinen ratkaiseva syyni. Huonolla tuurilla ja terveydellä Amerikan reissu päättyi jo tässä vaiheessa ja piti kääntyä samantien kotimatkalle.

Ellis-saarelta siirtolaiset levittäytyivät ympäri suurta mannerta. Suuri osa suomalaisista matkasi kuitenkin Minnesotaan ja Michigan-järven alueelle töihin kaivoksiin ja metsiin. Suurten järvien alueella ilmasto ja olosuhteet olivat koti-Suomen kaltaisia. 

Kova työ on rahaa

Ahkerimmat ja säntillisimmät tienasivat sen mitä olivat tulleet hakemaan ja palasivat takaisin kotiseudulle talo- ja mökkirahojen kanssa. Jotkut hupuloivat tienastinsa saluunoissa ja salakapakoissa eli koiratorpissa. Todellisesta Amerikan vapaudesta saivat nauttia hobot eli kulkurit, jotka matkasivat junien katoilla ympäri suurta mannerta tilapäistöitä tehden ja asuen muiden kanssakulkijoitten kanssa omissa leireissään.

Mutta suurin osa löysi unelmoimansa uuden elämän ja sopeutui hiljalleen amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Kotomaan kieltä ja tapoja ei ole kuitenkaan kokonaan unohdettu. Vahvimmalla suomalalaisalueella kuten esim. Michiganin Hancokissa ja Houghtonissa puolet väestöstä on suomensukuisia ja vanhimmat puhuvat vielä fingelskaa eli suomen ja englannin sekakieltä.

Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan päätyneet suurille järville, vaan muun muassa suurkaupunkien pilvenpiirtäjätyömailla suomalaiset ja intiaanit olivat haluttua työvoimaa. Heillä ei ollut korkean paikan kammoa ja sekä työ että huvi myös sujuivat molemmilta. Kerrotaan että Manhattanin kapakoitten ovissa oli kyltti että suomalaisilta ja intiaaneilta pääsy kielletty. Suomalaiset olivatkin rettelöitsijöiden maineessa. Lisäksi he olivat vahvasti mukana työväenliikkeessä ja lakkoilivat parempien työolojen puolesta. Kotimaan tapaan keskenään riiteleviä sosialistisia ja anarkistisia puolueita ja ammattiliittoja perustettiin useampia.

Taitelijoiden vapaus eli näytelmän sankareita ja oikeita Amerikan kävijöitä

Näytelmän henkilöillä ei ole vastinetta todellisuudessa, vaan kaikki ovat käsikirjoittajien mielikuvituksen tuotteita. Toki henkilöihin on otettu piirteitä Kimingin Amerikan kävijöistä ja heidän tarinoistaan.

Näytelmää kirjoittaessa löytyi jututettaviksi vielä vanhempia kiminkisiä, joilla oli omakohtaisia tarinoita Amerikan siirtolaisista. Legendaarisin hahmo ison rapakon takana kävijöistä oli Edwin Saarenketo eli Lännen Eetu. Parhaan kuvan Eetun juttujen todenperäisyydestä antaa keskustelu Eetun uskovaisen vaimon Hiljan kanssa: “Vanhemmiten myös Eetua ijäisyysasiat kiinnostivat. Jouduin päiväkaudet kuuntelemaan Eetun juttuja ja kerran sitten tokaisin, että miten sinä uskovainen ihminen kehtaat valehdella noin paljon. Tähän Eetu vastasi raamattua siteeraten, että sanotaanhan sanassakin, että pitää puhua suolan kanssa.

Eetusta liikkuu myös todentamaton tarina, että hän olisi siirtynyt 30-luvun vaihteessa monen muun siirtolaisen tapaan Neuvosto-Karjalaan sosialistista paratiisia rakentamaan. Ja kun tästä utopiasta ei tunnetusti tullut mitään, niin Eetu olisi ylittänyt rajan salaa Suomen puolelle ja palannut kotiseudulle. Monia Lännen Eetun juttuja löytyy myös näytelmästä ja niihin on vielä ripoteltu lisää suolaa mausteeksi.

Ehkä todenperäisin henkilö on allekirjoittaneen setämies Laukan Jussi. Jussin Amerikan reissu ei ollut varsinainen menestystarina ja siitä saikin hyvän lisän näytelmään. Kun taas vallankumouksellisen ja vapaan rakkauden puolustajan Olgan esikuvana on ollut venäläis-suomalainen Aleksandra Kollontai. Vahva nainen, joka vaikutti myös Suomen sota-ajan historiaan.

___________

Näkemisiin Uittokalliolla. Liput näytelmään pääset ostamaan verkkokaupasta.

Olli Möttönen